Rauhallinen joulu Phu Quocissa

Valitsin joulunviettopaikaksi Phu Quoc -saaren Vietnamin länsirannikolla Kambodzan rajan tuntumassa. Sijainniltaan Phu Quoc sopii erinomaisesti reissuumme ja matka Phnom Penhistä on inhimillisen mittainen. Kyyti saapui hotellille ajallaan ja matka sujui muutenkin mukavasti vaikka pikkubussi lastattiinkin aika lailla maksimikapasiteettia myöten. Muutama tunti Phnom Penhistä Vietnamin rajalle, rajamuodollisuudet (jotka muuten sujuivat suhteellisen joutuisasti), pikainen health check (kuumeen mittaus ja 1USD pakollinen maksu), pari kilometriä Ha Tieniin ja speedboatilla saarelle... Kaiken kaikkiaan vajaa kuusi tuntia ja perillä ollaan.

Oli muuten sitten ehkä rennoimmat rajamuodollisuudet ikinä. Eipä tarvinnut paljon pärstäänsä virkailijalle näyttää ja leimat lyötiin passeihin sarjassa. Passit kerättiin meiltä pois Kambodzan puolella, josta jatkettiin rajan yli kävellen. Odottelimme passien tarkistusta kulahtaneessa hallissa tai oikeastaan katoksessa, josta meidät sitten vinkattiin noutamaan passit Vietnamilaiselta virkailijalta. Virkailija ei edes katsonut kenelle mikäkin passi kuuluu, vaan ojenteli passeja tyyliin "Finland - here... Ireland - here..."

Superdong VI kulki mukavasti aaltojen päällä, eikä juurikaan keikkunut lievästä merenkäynnistä huolimatta. Satamasta jatkoimme pikkubussikyydillä kohti Duong Dongia, saaren länsirannikkoa ja Long Beachia. Yllätyin positiivisesti saapuessamme hotellillemme Lien Hiep Thanhiin. Kyyti nimittäin jätti meidät Duong Dongiin menevän tien varteen ja kuski vaan nyökki, että tässä-tässä... Ehdin jo säikähtää, että hotelli on jonkun pölyisen ja mölyisen tien varressa. Olin ollut varaavinani majoituksen rannalta. Hetki kun kyseltiin neuvoa ja tietä, niin löytyihän se puolen kilometrin päästä rannalta niinkuin pitikin. 

Lien Hiep Thanh osoittautui oikein mukavaksi pieneksi resortiksi. Rannan hiekka hohtaa valkoisena ja muutamista kivistä huolimatta ranta on oikein mukava lillutteluun, mitä joku voisi kutsua myös uimiseksi. Missään muualla en ole saanut niin samettista varvastuntumaa rantahiekasta. Mereltä käyvä tuuli sekoittaa hienoa rantahiekkaa veteen niin, että vesi on sameampaa kuin muualla, mikä ei kyllä haittaa lainkaan kun tarkoitus ei ole snorklailla eikä muutenkaan harrastaa vaan ihan ottaa lepiä nämä joulun pyhät. Rannalla on kivasti palmupuita ja palmunlehvistä väsättyjä varjoja suojaamassa keskipäivän kuumimmalta auringolta. 

Joulu se on täälläkin. Joka putiikissa ja baarissa on joulukuusi ja joululaulut alkavat soimaan viimeistään auringon laskiessa. Turistit ovat erityisellä juhlatuulella, paikallisille jouluaatto ja -pyhät ovat päiviä muiden joukossa. Toki kuitenkin kiireisempiä kun muut. Eipä tänä jouluna olekaan tarjolla kinkkua ja laatikoita vaan kaikkea ihanaa grillattuna; tonnikalaa, kampasimpukoita, rapuja, kanaa, kasviksia. Nam! Jouluateria rannalla tähtitaivaan alla, meriveden hipoessa paljaita varpaita. Eikä tietoakaan joulustressistä. Mii laik. Paitso, että on ikävä rakkaita kotimaassa.

Long Beach on nimensä mukaisesti piiitkä ranta saaren länsirannikolla. Lähes valkoista hiekkaa riittää silmänkantamattomiin. Aika moni turisteista on tullut tänne juuri joulun viettoon, toiset taas pidemmäksi aikaa. Rannalla ei ellei tungosta, vaan on oikeastaan ihanan rauhallista. Täälläkään ei (ainakaan vielä) ole vesiskoottereita tai muita mölyn lähteitä. Muutamia vuokrakajakkeja lipuu hiljalleen rantaa pitkin ja joku suppailee laudalla edestakaisin. Mummot kaupittelevat tuoreita hedelmiä kantamistaan koreista. Selkeästi tämä paikka on rentoutumista varten, bailumestat ovat sitten ihan muualla.

Ihmeellinen matka Phnom Penhiin

Etukäteen oltiin sovittu, että meidät noudetaan hotellilta aamulla 9.30 kieppeillä. Bussi Siem Reapista Phnom Penhiin lähtisi klo 10.30 joltain bussiasemalta, minkä nimeä ei koskaan saatu selville, mutta kyyti tiesi missä hotelli on ja lippuja ostaessamme vakuutettiin että varmasti noudetaan hotellilta ajoissa. Käytiin aamupalalla lähibaarissa ajoissa ja oltiin hyvissä ajoin valmiina hotellin ala-aulassa huone luovutettuna... Noh, kyytimme saapui sitten viimein noin klo 11. Olin melkein varma, että ei ikinä päästä meidän lipuilla yhteenkään bussiin, koska ostamillamme halppislipuilla ei tietenkään ollut mitään vaihto-oikeuksia. Yllätys oli suuri kun asemalta tosiaan löytyi vielä Phnom Penhiin menevä bussi ja liputkin kelpasivat.

Tosiaan joo, bussi oli täysin verrattavissa Koiviston autoihin jossain 90-luvun alussa. Bussissa oli myös tv, josta näytettiin joitain ö-luokan amerikkalaisia ninja-elokuvia khmeriksi dubattuina ja elokuvien loputtua khmerin kielisiä karaokevideoita. Onneksi kukaan matkustajista ei sentään innostunut laulamaan mukana. Jo bussiasemalta lähtiessä istumapaikat olivat muutamaa yksittäistä paikkaa lukuunottamatta täynnä. Porukkaa kerättiin lisää alkumatkasta satunnaisilta pysäkeiltä ja viimeisen istumapaikan täytyttyä olin aika huojentunut kun ajattelin, että päästään vihdoin suuntaamaan määränpäätä kohti ihan tosissaan.

Mutta ei! Porukkaa vaan poimittiin kyytiin lisää ja istumapaikkojen puutteessa uusille matkustajille kaivettiin pienet muoviset jakkarat siihen bussin keskikäytävälle, joka täyttyi pikkuhiljaa... Alkumatkasta lattialle pyrskähtänyt vauvan oksennus ei onneksi tuoksahtanut juurikaan. Tässä vaiheessa ajattelin, että ok, tämä on vaan muutamia tunteja mun elämästä... Jaksaa, jaksaa... Kyytiin poimittiin vielä mitä moninaisempia rahtiartikkeleita matkan varrelta ja musta alkoi tuntumaan, ettei matka etene tai lopu koskaan... Oikean jalan hermoa painaa joku ja jalka puutuu ihan normaalissakin istuma-asennossa alta raketin, olin siis jo alkumatkasta aika tuskainen. 

Matka eteni National Highway 6:ta pitkin. Alkupätkä tiestä oli ihan ok kunnossa, mutta aika pian tietöitä alkoi olla aikalailla taukoamatta ja musta vähän tuntuu, että osa tiestä oli aika alkeellista ihan ilman tietöitäkin. Maaseudun infra on täysin kehittymätöntä ja en voi käsittää miten nää ihmiset voi työntää kaikki roskat ja paskan sinne tien varteen. Kuvattiin pari videota, joista aika lailla näkee tien kunnon ja infran tason matkan varrella... Videoiden taustalla sitä khmeriksi laulettuja karaokebiisejä...

http://youtu.be/Pm22csOHlNM

http://youtu.be/ia-bWmJsxHo

Kaikki muuttui muutama kymmenen kilometriä ennen saapumista Phnom Penhiin, matkan kokonaiskesto oli siis reilu kuusi tuntia yhdellä tauolla. Phnom Penh on Kambodzan pääkaupunki ja siellä asuu noin 1,5 miljoonaa ihmistä. Kaupunkiin saavuttaessa tuli heti sellainen olo, että Jesh! Nyt ollaan sivistyksen parissa. Bussi jätti meidät reilun kilometrin päähän hotellista ja päätettiin kävellä kun kerran matka on niin lyhyt. Matkan varrella sai kieltäytyä noin miljoonasta kyytitarjouksesta. City center-hoitelli sijaitsee ihan ok alueella mukavan kävelymatkan päässä iltamarkkinoista, ostoskeskuksista ja joesta, jonka varrella on tosi paljon pubeja, ravintoloita, kojuja jne... Budjettihinnasta ja tosi pienistä huoneista huolimatta hotelli on tosi siisti ja huoneen hintaan kuuluu ihan ok aamiainen. Harvoin koko hotellihuonetta saa mahtumaan yhdellä kertaa valokuvaan 😃

Phnom Penh on kuin mikä tahansa suurkaupunki. Tai eipä sittenkään, ei ainakaan minkään sellaisen kaupungin kaltainen, missä olen käynyt. Päivällä kaupungin vilske täyttää kadut. Mopojen ja autojen torvet soivat, liikennevaloja ei juuri ole. Ruuhka-aikaan liikennepoliisit ohjaavat liikennettä vilkkaimmissa risteyksissä. Kojuja ja kärryjä on pilvin pimein silmänkantamattomiin. Liikenteen meteli on korviahuumaavaa. Jalkakäytävät ovat täynnä pysäköityjä skoottereita, autoja ja Tuk-tukien jono reunustaa tienvierustoja molemmin puolin. Tästä syystä jalankulkijoiden on käveltävä liikenteen seassa kadulla. Liikenne soljuu tasaisena ja lakkaamattomana virtana. 

Palaan vielä tähän roska- ja jäteasiaan, koska se nyt vaan pöyristyttää mua ihan kamalasti. Myös Phnom Penhistä on ihan mahdotonta löytää roskista kadulta. Kaikki jätteet, juomapullot ja -tölkit kasataan epämääräisiin kasoihin jalkakäytävän ja ajotien välimaastoon. Pimeän laskeutuessa tulevat jätteenkerääjät, jotka ensimmäisenä keräävät muovin ja metallin talteen. Kerjäläiset ja kodittomat huolehtivat kaikesta ruuaksi kelpaavasta ja muutoin hyödynnettävissä olevasta jätteestä. Aamuun mennessä kaikki roskat ovat kadonneet ja uusien jätekasojen kertyminen alkaa.

Auringon laskiessa myös elämä siirtyy kadulle. Kokonaiset perheet kokkaavat, syövät, pelaavat seurapelejä ja muuten vaan hengaavat jalkakäytävillä. Osa jo pyjamassa tai muuten vaan selkeästi ns. pieruverkkareissa. Osa lapsista jo nukkuu kuka missäkin eikä elämän metelin häiritse lainkaan. Isommat auttavat vanhempiaan kotiaskareissa tai työssä. Tyttöbaarien tytöt ilmestyvät terasseille notkumaan ja musiikki soi aavistuksen kovemmalla kuin päivisin. 

Olimme Phnom Penhissä kaksi yötä. Paljon ei muuta ehtinyt kun käpsytellä ympäri kaupunkia ja katsella ympärile. Tai joo, tehtiin me silkkihankitoja serkun hääpukua varten, mutta eipä juuri muuta. Paikasta jäi aika positiiviset vibat, toisin kuin esimerkiksi Bangkokista joskus, minkä vuoksi en koe mitään tarvetta matkustaa sinne ellei ole pakko. Jotenkin vaan joissain paikoissa on hyvä fiilis ja sen aistii heti. Sama fiilis on tullut aiemmin esimerkiksi New Yokissa ja Barcelonassa. Aamulla klo 7.30 lähtö pikkubussilla Vietnamiin Phu Quoc -saarelle. Aikaiset aamut ei kyllä oo yhtään mun juttu. 

Angkor Wat

Oikeastaan ainoa syy, minkä vuoksi halusin ylipäänsä Siem Reapiin, on Angkor Wat ja koko Angkorin alue. Aluella on vaikka kuinka monta upeaa vanhaa temppeliä ja temppelin rauniota. Angkorin alue on maailmanperintökohde ja siellä sijaitsevia raunioita on pyritty erilaisten projektien avulla osin restauroimaan ja säilyttämään. Päivälippu alueelle maksaa 20 USD ja saatavana on myös kolmen päivän ja viikon lippuja. Hintoja en noista muista tiedustellut kun tarkoitus ei ollut tosiaan olla kaupungissa kuin kaksi päivää ja kolme yötä. 

Temppelialueella pääsee liikkumaan vapaasti, mutta lipputarkastuksia on tosi usein ja lippuun printataan haltijan kuva väärinkäytösten estämiseksi. Tietysti puketumiseen pitää kiinnittää myös huomiota, kun kerran uskonnollinen kohde on. Minä en esimerkiksi päässyt angkor Watin ylimmälle tasolle sisään, vaikka minulla oli sharonki kiedottuna ympärille shortsien päälle peittämään polvet. Olin liian paljastavasti pukeutunut. Jäi siis yhtä kultaista buddhaa vajaammaksi minun kokemukseni.

Itse Angkor Wat on aika mykistävä. Oikeastaan kaikkein eniten hämmästyttää sen koko. Miten ihmeessä ihmiset on melkein tuhat vuotta sitten saaneet kaiken sen tehtyä? Ja miten ihmeessä kaikki ne seinäkaiverrukset ja yksityiskohdat on säilyneet niin hyvin tähän päivään saakka? Temppelissä on kolme tasoa, jotka ovat kaikki hiukan erilaisia. Ensimmäisellä tasolla on satoja metrejä tosi yksityiskohtaisia seinäkaiverruksia. Toinen taso muodostaa pohjan sisäpihalla kohoavalle viidelle tornille, jotka symboloivat pyhää vuorta. Korkeimmalla tasolla tornissa on buddha-patsas. 

En ollutkaan aiemmin tajunnut, että Angkor Wat ei ole pelkästään arkeologinen uskonnollisesti merkittävä kohde, vaan myös ihan oikeasti ihmiset käyvät siellä harjoittamassa uskontoaan ja rukoilemassa. Turistien ja ihan tavallisten paikallisten ihmisten lisäksi temppelissä näkyi tosi paljon munkkeja oransseissa kaavuissaan, ihan nuorista pojista vanhoihin miehiin asti. Osa ihmettelemässä meidän lailla tuota valtavaa rakennusta ja osa harjoittamassa uskontoaan.

Sanotaan, että munkit luopuvat kaikesta maallisesta ja uhraavat elämänsä buddhan palvelemiseen. Varmaan sitä buddhaakin palvellaan, mutta minulle jäi kyllä vähän toinen kuva siitä maallisesta luopumisesta... Nimittäin varmaan neljällä viidestä munkista oli iPhone 5 tai 6 tai uudenkarhea Samsung, joilla ottivat itsestään ja toisistaan selfieitä ja melfieitä (ei onneksi kuitenkaan belfieitä).

Alun perin tarkoitus oli käydä iso osa alueen temppeleistä läpi, mutta Angkor Watissa vierähti sen verran pitkään, ettei millään ehditty käydä kuin murto-osassa. Angkor Thomin portit ovat ihan mielettömän hienot, jokaisessa on oma teemansa. Ja Bayonin temppelin kasvofiguurit ovat uskomattoman hyvin säilyneitä. Siinä missä Angkor Watin seinäkaiverrukset kertovat taisteluista, sodasta ja yhteiskunnan kehityksestä, Bayonin temppelin iloiset Buddha-kasvot luovat vastakohtaa ja antavat jokseenkin erilaista kuvaa temppelin rakentamisen jälkeisestä yhteiskunnasta. Bayon on selkeästi rapistuneempi kuin Angkor Wat, mutta upea ja käymisen arvoinen kuitenkin. 

Kävimme myös Ta Somissa ja Pre Rupissa, jotka ovat selkeästi pienempiä ja huonokuntoisempia. Olisin halunnut käydä myös Ta Phromissa, mutta valitettavasti aika ei riittänyt... Jotainhan pitää jättää seuraavaankin kertaan, jos sellainen on joskus tulossa. 

Siem Reapista noin yleisesti

Kaupunki on aika pieni, nähtävää on tietysti se Angkorin alue, kelluvat markkinat, sotamuseo ja Kambodzan sisällissodanaikaiset Killing Fields. Kuten jo aiemmin totesin niin ainoa syy koko vierailulle oli se Angkor, joten toinen päivä meni ihan vaan kaupungilla tallustellessa ja ihmetellessä sikäläistä elämän tahtia. Sota- ja siirtomaa-ajat näkyvät myös siinä, että kaupoissa on paljon länsimaisia tuotteita, ihmiset osaavat paikka paikoin aika hyvääkin englantia. Ja sitten on se valuuttahässäkkä hämmentämässä ostosten tekoa. Sellaista tuotetta ei löydy, mitä ei yritettäisiin myydä Angkor Watin nimellä tai kuvalla, onhan se koko maan tärkein turistikohde ja jopa maan lipussa. 

Sivukujillakin pikkulapset tulevat iskemään yläfemmaa ja keskeyttävät leikkinsä hetkeksi poseeratakseen kuvia varten. On oikeastaan vaikeaa ottaa kuvia aidoista tilanteista, koska kameran tai puhelimen nähdessään lapset ottavat välittömästi lähes ammattimaisen posen. Paikalliset ottavat aika rennosti, jos eivät työskentele. Torilla käynti oli melkoinen (haju)elämys. Kaikkea mahdollista olisi ollut tarjolla, mutta ei niitä black banana -karkkeja, joita etsin... Jotain pientä tuliaisia tuli kuitenkin ostettua kotiväelle. 

Aamulla 9.30 on lähtö Phnom Penhiin. Bussimatka kahdelta teki yhteensä 14USD. Jännityksellä odotan kuinka kauan matkaan menee. Arvio oli kuusi tuntia, itse sanoisin kahdeksan. 

Rajan yli Kambodzaan

Lähtö Koh Changilta Kambodzaan Siem Reapiin oli tosiaan klo 7 aamulla. Kaikkien kolmen nukutun yöunitunnin jälkeen tuntui kyllä vähän tahmealta nousta kuudelta, raapia loput kamat kasaan ja raahautua tien varteen odottelemaan kyytiä. Oltiin ostettu etukäteen minibussikuljetus rajalle ja Kamdodzan puolella taas rajalta Siem Reapiin. Kyydityksen hinta 800 bahtia/pää jonka päälle vielä viisumit rajalla, arviolta 20 USD/pää. Ei mitään ilmaista kyytiä...

Etukäteen varoiteltiin, että matka kestää 12h, mutta en sitä oikein uskonut. Kartalla mitattuna matka on kuitenkin aika lyhyt. Olisi vaan pitänyt uskoa. Minivan starttasi Margaritavillen edestä klo 7.10. Sitten keräiltiin porukkaa ympäri Koh Changia auto lähes täyteen. Kuskilla meinasi palaa hihat, kun oli suunnitellut istuttavansa meidät kaksi noin länsimaalaisittain ajateltuna yhden hengen väljästi istuttamaan tilaan yhdessä. Ihan pieniä kun ei olla kumpikaan, niin ei suostuttu edes yrittämään niin pieneen tilaan änkemistä. Noh, siihen mennessä kun viimeinenkin matkustaja kiipesi kyytiin, oli kuitenkin saatu rukattua rinkkoja, matkalaukkuja jne sellaiseen järjestykseen, että kaikilla oli jokseenkin siedettävät tilat pidempää matkustamista varten.

Eli. Matka alkoi siis pikkubussilla, jolla siirryttiin mantereelle menevälle lautalle. Sama minivan jatkoi kyytiä erinäisten mutkien kautta Kambodzan rajan kupeeseen Khlong Yaihin, jossa täytettiin viisumihakemukset ja nautittiin vähän evästä. Ai niin, ja välillä käytiin korjaamolla tekemässä pikaremppaa kulkuneuvolle jossain matkan varrella... Pikkupyräys lava-autolla rajalle asti ja kävellen lähtörituaalit Immigrationin kautta Thaimaasta poistuen. Käytännössä raja ylitetään joen yli kulkevalla sillalla ja virallisesti Kambodzaan saavutaan vasta kun tulomuodollisuudet on suoritettu paikallisessa Immigrationissa. Kaiken kaikkiaan rajamuodollisuuksissa meni kai noin kaksi ja puoli tuntia aikaa. Rajalta matka jatkui minivanilla bussiasemalle, jossa taas vähän odoteltiin. Osa porukasta jatkoi minivanilla, kun olivat ottaneet kalliimmat VIP-liput. Me jatkettiin matkaa bussilla. 

Bussimatka oli oikeastaan vähän miellyttävämpi kuin minivanilla kuljettu Thaimaan puoleinen osuus, jossa kuski kaahasi kaistapäänä. Bussissa oli ainakin tilaa ja selkänojan sai kallistettua niin, että sain jopa pikkuisen nukuttuakin. Pari tuntia ennen Siem Reapia pysähdyttiin pitämään taukoa. Paikka oli aika erikoinen, joku vanha maataloushalli, mistä oli tuunattu osin aika tunnelmallinen ja hienokin taukoravinteli. 

Siem Reapiin saavuttaessa bussi jätti koko porukan ja valtavan määrän Thaimaan puolelta tullut rahtia teollisuusalueilla sijaitsevaan peltihalliin, joka toimitti ilmeisesti bussiaseman virkaa. Hotellille pääsimme Tuk Tuk -kyydillä. Olin varannut huoneen meille Popular Boutique Hotellista ja mielestäni valinta osui aika lailla nappiin. Huonehinta noin 15€/yö, siistit tilat, hyvä sijainti, ilmastointi, uima-allas ja kaikki! Ja tietysti Wi-Fi. Oli kioski minkä kokoinen tahansa ja puitteet millaiset tahansa, aina löytyy ilmainen Wi-Fi. 

Siem Reapissa asuu noin 135000 ihmistä, infra on aika lailla kehittymätön, iso osa teistä on hiekkatietä ja pääkaduilta poiketessa päätyy peltihökkeleiden keskelle jopa alle korttelin matkalla. Talot, siis ne oikeat talot, ovat siirtomaatyylisiä riippumatta iästä. Kambodzahan oli Ranskan siirtomaa 50-luvulle saakka, minkä vaikutus näkyy selkeästi. Valuuttana täällä käytetään rieliä, mutta paremmin pärjää US dollareilla, 1USD= n. 4000 rieliä. Sen lisäksi maksaa voi bahteilla. Valuuttojen sekamelska aiheuttaa sen, että varsinkin kojuista ostettaessa pitää olla tosi tarkkana hinnoista. Vaihtorahat kun tulevat niin, että täydet dollarit tulevat dollareina ja loput rieleinä. 

Vetten päällä. Ja alla.

Juuri nyt ollaan veneessä matkalla jollekin saarelle, en muista nimeä. Päätettiin, että viimeisen kokonaisen Thaimaan päivän kunniaksi lähdetään päiväksi vesille ja snorklaamaan. Lähtö klo 8.30 eli ylös viimeistään seiskalta, aamupalat naamariin ja liikkeelle. Täytyy kyllä myöntää, että herätyskellon virittely sai aikaan jonkinmoista ahdistusta. Tässä kun on tullut vedettyä hirsiä lähemmäs puolta päivää vähän joka toinen aamu. Toisaalta, huomenna on startti kohti Kambodzaa jo klo 7 aamulla... Huoh! En löytänyt kameraa tänä aamuna, eli nyt mennään pelkän puhelimen kameran varassa...

Noh, tässä venhossa nyt putputellaan viidenkymmenen muun turistin kanssa kohti satumaisia snorklauskohteita. Mulla on tuosta satumaisuudesta kyllä omat epäilyni. Joskus aikaisemminkin olen käynyt näillä retkillä, tosin muualla Thaimaassa, ja silloin luvatut korallit ja fantastiset vedenalaiset maisemat olivat lähinnä kuollutta merenpohjaa, merimakkaroita ja paskaista, sameaa vettä. Ehkäpä nyt on parempi tuuri, kohtahan se nähdään. Retken järjestää Sattra Tour ja hinta on 700 bahtia/pää, sisältää snorklausmaskin lisäksi lounaan, päivällisen, kahvi/tee/vesi ja pysäyksen neljälle saarelle. 

Tuuli puhaltelee ihanasti eikä auringon kuumuus tunnu lainkaan. Paatti on kaksikerroksinen. Istun ylemmällä kannella aurinkokatteen alla ja pohdiskelen, kuinka massaturismi kuluttaa tämänkin maan luontoa ja sellaisia luonnonvaroja, jotka eivät uusiudu tai uusiutuvat hitaasti. Tuossa kylänraiteilla mopoillessa kun saa ihan erilaisen kuvan kaikesta... Tosin osaavat ne paikallisetkin kuluttaa. Oikein surettaa ja pistää vihaksi kun näkee, että kaikki paska viskataan tuosta vaan "yli laidan" ja annetaan sen kasautua ja jäädä nopeasti uusiutuvan kasvillisuuden alle. Sieltähän tulevat sukupolvet voivat sitten kaivella muovisten vesipullojen ja pussukoiden joukkohautoja ja miettiä mitä ihmettä täällä oikein on tapahtunut.

Ai että, mää rakastan tuota meriveden turkoosia väriä! Tai täällä vesi näyttää ehkä enemmän smaragdin vihreän ja turkoosin sekoitukselta. Ihanan täyteläinen väri, kunpa senkin saisi jotenkin talteen. Näitä juttuja on vaan yritettävä kirjoittaa omalle kovalevylle, kun mikään kuva tai tarina ei kyllä anna todellista mielikuvaa. 

.......

Kyllä. Nyt on snorklattu ainaskin kolmella eri saarella. Tai no, kaksi oli oikeastaan pelkkiä kiviröykkiöitä keskellä merta. Mutta tarjosivatpahan kuitenkin koralleja, simpukoita ja ennen kaikkea jos jonkinnäköisia, kokoisia ja värisiä kaloja. Vähän niinkuin olisi uiskennellut ja sukellellut jossain kala-altaassa. Korallit ei missään tapauksessa vetäneet vertoja punaisen meren koralleille, mutta olivat sentään eläviä ja vähän muutakin väriä kun vihertävän ruskeaa. Harmittaa kun ei ollut sellaista kameraa, jolla olisi voinut kuvailla meressä. Sen verran kalaisaa ja kirjavaa oli. 

Veneen kokka kääntyi takaisin lähtösatamaan päin, vielä pysähdytään jossain kiviröykkiöitä tai saaripahasessa kurkkimaan veden alle. Onhan tämäkin tapa viettää syntymäpäivää. Eikä hullumpi tapa olekaan. Veikkaan, että takajalat ja seljys ovat saaneet tänään aurinkoa. Vähintäänkin riittävästi ellei peräti yliannostusta. 

....

Viimeinen paikka oli ihan turha, en edes käynyt meressä. Mutta siis 3/4 paikastakin, on jo ihan jees lopputulema. Edit: ei palovammoja auringosta, kiitos maailman parhaimman aurinkosuojan.

Koti-ikävä painaa päälle. Piti ihan tirauttaa äsken pienet itkut kun on niin haikonen olo. Mutta kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu. 

Riisiä ja nuudelia

Mää rakastan thai-ruokaa. Voisin vaikka elää Pad Thailla ja sitä onkin tullut syötyä melkein joka päivä joko lounaaksi tai päivälliseksi. Pad Thai Chicken maksaa paikasta riippuen 50-100 bahtia eli reilusta eurosta kahteen ja puoleen euroon annos. Samaan hintaan irtoaa Fried rice kanalla, possulla tai naudalla. Olen oikeastaan pysytellyt kanalinjalla koko reissun jotain poikkeusta lukuunottamatta. 

Ja sitten on ne curryt; Panang, Massaman, Sour, punaista, keltaista, vihreetä, kookosmaidolla ja ilman. Annosten hinnat vaihtelevat raaka-aineen mukaan. Mielestäni  curryistä paras on kuitenkin Panang. Ihanasti sopivan tulista! Häpeäksi on tunnustettava, että en ole koko reissulla syönyt tähän mennessä yhtään keittoa. Ei vaan ole ollut sellainen keittofiilis. Puolikas kana salaatilla kustantaa 100 bahtia. 

Välipalaksi tuoreita hedelmiä, hedelmämehuja tai lassia. Isompaan huikomiseen jotain pikkusuolaista ja sopivan tulista tikunnokassa lähimmästä kadunkulmasta. Tällä kertaa jätin toukat ja heinäsirkat maistamatta. Aamupalaksi on ollut pakko ottaa juusto-pekonisämpylä, ettei pekonitasapaino pääse matkan aikana liiaksi järkkymään. Ihan ei tuo riisi putoa heti aamusta alkaen.

Harmi kun täällä ei ole kunnon viinejä. Tai on kai, mutta hinnat hipovat sitten taivasta. Punaviinin puutteessa olen kääntynyt vanhan reissuystäväni GT:n puoleen. Ollaan vietetty monta iltaa yhdessä ja täkäläisittäinhän ginitonikkia saa myös sellaisissa kivoissa pikkuämpäreissä pöytiin tarjoiltuna. Että ei se ole niin nöpönuukaa niiden ravintola-annosten kanssa.

En tiedä pitäiskö tässä alkaa huolestumaan. Olen nimittäin juonut aamuisin kahvia ja aika monena päivänä olutta. Tai ehkä se on vaan tämä lomamoodi, joka saa tekemään sellaisia asioita, mitä ei normaalisti tee.